Suhtautuminen härkään muuttuu

Entinen kansanedustajakollegani, nykyinen Helsingin kaupungin apulaiskaupunginjohtaja Paula Kokkonen (kok) siteerasi aikanaan esnpanjalaista sananlaskua "Suhtautuminen härkään muuttuu, kun astuu areenalle." Laittamattomasti sanottu. Näin on myös eduskuntatyön ja kansanedustajuuden kanssa.

Muistan ensimmäiset käyntini eduskunnassa 1980-luvun lopulla. Kuppilassa istuminen sisänsä jo jännitti ja varsinkin se, jos pääsi sanomaan kättäpäivää televisiosta tutulle kansanedustajalle. Toimiessani ulkoministerin avustajana ja keskustanuorten puheenjohtajana1990-luvun alussa eduskunta ja keskustan ryhmähuone alkoivat tulla tutuiksi. Tuntui normaalilta pyöriä niissä ympyröissä.

Suhtautumiseni eduskuntaan muuttui kansanedustajuuden myötä vuonna 1995. Valintani jälkeen tunsin olevani siellä nimenomaan pohjoiskarjalaisten äänestäjien asialla ja Suomen kansan edustajana. Otin tehtävän vakavalla ja nöyrällä mielellä vastaan. Toki on näin jälkikäteen todettava, että tein nuorena, uutena naiskansanedustajana myös kaikki klassiset ulkoiset virheet: pukeuduin tätimäisesti, kampaukseni oli rouvamainen ja haastattelulausuntoni kömpelöitä ja teknokraattisia. Ugh!

Itsestäni tuntuu, että toisella vaalikaudella olin enemmän oma itseni. Uskalsin yhä paremmin perustella, miksi olen asioista mitäkin mieltä. Yhteiskuntaverkostoni laajenivat ja uusia ovia avautui monella tavalla. Myös tietovarantoni suureni ja yhä useammat asiakokonaisuudet aina turvallisuuspolitiikkaan saakka tuntuivat aiheilta, joihin pystyi ottamaan perustellusti kantaa. Myös vuonna 2000 syntynyt poikamme Tatu kasvatti ja "aikuisti" minua. Perhe- ja työelämän yhteensovittaminen akselilla Joensuu-Helsinki oli oma oppikoulunsa.

Sitten tuli eduskunnasta putoaminen. Elo eduskunnan ulkopuolella on ollut monella tavalla yllätyksellistä. Eniten minua on hämmästyttänyt se, miten eduskuntatyö voi viedä ihmisen ajatukset niin täysivaltaisesti: miten eduskunta istuntoineen, poliittisine aiheineen ja valtakuvioineen pitää ihmistä otteessaan. Muistan selvästi tilanteita eduskunnasta, joissa olen ollut kovin täpinöissäni ja kuvitellut, että tässä tehdään suurta historiaa, kun minä kansanedustaja Anu Vehviläinen puhun välikysymyksen ensimmäisenä allekirjoittajana koulurahojen riittävyydestä! Kun nyt itse eduskuntatyön ulkopuolelta olen katsellut muutamia välikysymyskeskusteluja, en voi mitään, että olen väsähtänyt seuraamaan alta aikayksikön ja ruvennut puuhastelemaan omia kotiaskareita.

Mikäli pohjoiskarjalaiset äänestävät minut 18.3. takaisin eduskuntaan, toivon itselleni hyvää suhteellisuuden tajua ja ymmärrystä siitä, että eduskuntatalo ei ole kaiken keskipiste, vaikka siellä sisällä siltä saattaa joskus tuntuakin.